Mitä sille kuuluu?

 

No. Kukas se siinä, ellei Nti Korento itse, n. 24 vuotta sitten? Söpö kun sika pienenä. Ja nuorimmaiseni on aika samannäköinen nykypäivänä, tukkakin on melkein yhtä pitkä... :D

Luin tänään yhden lehtijutun naisesta, joka istuu tuomiotaan jossain päin Suomea ja lapset on huostaanotettuina. Kuvan(kin) perusteella tuli ihan oma äiti mieleen.  

Viimeksi olen jutellut äidin kanssa puhelimessa joskus elo-syyskuussa. Sen jälkeen ei vastannut puheluihini eikä muutamaan viestiin jotka lähetin.

Olen vuosia yrittänyt rakentaa äidin kanssa ihmissuhdetta, mutta viime syksynä mittani ikäänkuin täyttyi ja päätin lopettaa yrittämisen.

Usein näen unta äidistä ja mietin, miten sillä menee. Numerokin on tallessa edelleen, mutta en halua enää soittaa. Viime tietojen mukaan äiti veti pientä pirikuuria, joten parempikin pitää hiljaiseloa.

Vaikka ne faktat on tiedossa (kama ja viina ovat aina etusijalla äidin elämässä), sitä valitettavasti aina toivoo muutosta. Äiti on äiti, vaikkakin ihan paska sellainen.

Tällaiset fiilikset tänään. Nti Korento kuittaa.

Kiellettyä!

 

En olisi kuulkaa uskonut näkeväni tätä päivää: minä, kaiken herkun (eritoten kuvissa esiintyvien herkkujen) suuri ystävä, kieltäydyn syömästä näitä. 

Enkä edes pakotettuna, veitsi kurkulla (niinkuin silläkään olisi ollut merkitystä), vaan täysin vapaaehtoisesti.

Ja muidenkin herkkujen (muunmuassa leivän) välttely kuuluu nykyään Nti Korennon elämään.

Ilmeisesti olen todella aikuistumassa (VIHDOIN!!:)), kun ajokortinkaan hankkiminen ei enää riitä, vaan täytyy oikein ruveta dieetille.

Suurin paheeni ruokailun saralla on napostelu. Joka ilta vähän karkkia/jätskiä/suklaata/ jotain höttöruokaa (Hese, Mäkki, pizza). Pahimmassa tapauksessa näitä kaikkia yhden ja saman illan aikana. 

Tavoitteeni ei ole pudottaa painoa kovinkaan paljon, mutta jos tuosta napostelusta pääsisi jollain ilveellä eroon? Kaivaisi itsestään jonkinlaisen selkärangan pätkän, vaikka vaikeuksia se tulee tuottamaan... :D

Jos jollain on jotain hyviä antinapostelu-vinkkejä, niin nyt näppäimet laulamaan. Kaikki vinkit otetaan avosylin vastaan! :)

Valitivali ja valivalivali.

Erehdyinpäs lueskelemaan omia tekstejäni ja postauksiani ja tulin siihen tulokseen, että olen kamala valittaja. En osaa edes olla valittamatta siitä, kuinka paljon ja liikaa valitan... :D
Jotenkin alkoi tuntua, että suurin osa postauksista on jonkinlaista avautumista jostain asiasta tai tilitystä siitä, kun on niin rankkaa. 
Älkääs nyt ymmärtäkö siellä väärin, minua ei haittaa lukea toisten blogeja, joissa avaudutaan ja tilitetään, mutta oma teksti ärrrrrsyttää....valittaja kun olen. :D
Jotenkin inspiroiduin tuosta JOnnan viime postauksesta, joka sai hyvälle mielelle! Sai myös ajattelemaan omia ILOn aiheitani. Tai sitä, miksi minulle on niin paljon helpompaa kirjoittaa negatiivisista jutuista kuin iloisista asioista?

Ehkä olen sellainen muutenkin; elämästä on helpompaa löytää ne huonot jutut kuin ne, jotka on oikeasti hyvin? Tai sitten se on kausittaista. Vaikeaa tietysti löytää positiivisia asioita ja fiiliksiä, kun masentaa ja ahdistaa. Mutta en nyt koko blogin ajan (tietääkseni) ole ollut ahdistunutkaan...

Toisaalta olen myös sitäkin mieltä, että siitä on kirjoitettava mistä tuntuu, että on kirjoitettava. Turha lähteä etsiskelemään niitä kevyempiä aiheita väen vängällä, jos on kerran avautumisen fiilis...

Jotenkas. Voin yrittää kirjoittaa iloisemmista aiheista välillä (suunnittelen jopa jonkinsortin sisustuksellista postausta, jos vain kehtaan), mutta mitään en lupaa kumminkaan... :D 

 

 Kuvassa juuri kaksi vuotta täyttänyt pikku-herramme (joka pitkän tukan takia näyttää pikku-neidiltä...toivottavasti ystäväni pääsee nopeasti tänne saksiensa kanssa; itse en ole uskaltanut Fiskarseilla...) 

Tämä oli hiukan hätäisesti tehty postaus, mutta tulipahan tilitettyä taas! :D

 

Kambäk!!

Täällä ollaan taas. Joku voisi kuvitella, että olen viimeiset pari viikkoa maannut kotona ja rypenyt itsesäälissä (kuten viime postaukseni antoi ymmärtää), mutta olette hyvinkin väärässä siellä näyttöjenne takana!!
Viime viikkoni oli nähkääs hyvinkin koulu-pitoinen. Autokoulu-pitoinen.
Ensin oli kirjallinen koe, josta allekirjoittanut pääsi ensimmäisellä yrittämällä läpi *tuuletusta* !!
Sitten muutamat ajotunnit. Ja liukasrata. Autolla ajaminen on kivaa, mutta ihan hirmuisen stressaavaa ja pelottavaa samaan aikaan. Maantiellä ajaessani pelkäsin hulluna vastaan ajavia rekkoja, ja vauhtikin tuntui kovalta (totuus: 80 km/tunnissa :)). Kaiken lisäksi yksissä liikennevaloissa erehdyin jarrun sijasta painamaan kaasua. Onneksi oli opettajalla hyvät refleksit ja ehti painamaan omaa jarruaan, olisimme muuten olleet edellä ajavan takapuskurissa. 
Joten, viime viikko oli täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, eikä iltaisin tarvinnut pahemmin unta odotella!!
Odotan ajokortin saamista ihan kamalasti! Jotenkin on aina tottunut siihen, että on riippuvainen jonkun muun kyydistä tai bussien aikatauluista. Uskomatonta, että kohta voin itse mennä minne haluan silloin kun haluan! Jes! (Joku siellä nyt varmaan naureskelee näille jutuille, koska en siis todellakaan ole 18-vuotias, kohta kortin saava teini, mutta tää on vaan mulle tosi iso juttu!!)


Mitä kuuluu sitten henkiselle hyvinvoinnille? ;)
Ehkä en edelleenkään ole täysissä voimissani, mutta viime viikolla oli positiivinen vaikutus pään sisäisiin juttuihin. Kun oli pakko herätä aamulla ja pakko keskittyä muihin juttuihin kuin huonoon fiilikseen, sitä piristyi. Väkisinkin. Ihanaa, että mulla on mies joka potkii sen verran persuksille, että saan jotain aikaiseksi vaikka ei huvittaisikaan!


Eilen satuin katsomaan TV Viideltä ilmeisesti brittiläistä dokkaria: "Kun Holly katosi".
Dokumentti käsitteli 2000-luvun alkupuolella sattunutta tapausta, jossa n. 10-vuotias tyttö oli kaverinsa kanssa kadonnut ja löytyivät kuolleina parin viikon päästä lähiseudulta. Dokkarissa haastateltiin Hollyn vanhempia ja perheystäviä ja käytiin läpi tuota kahta viikkoa, kun tyttöjä etsittiin ja toki sen jälkeistä aikaa.

Tuli aika kamala fiilis, kun olin katsonut ohjelman. Dokumentti oli mielestäni hyvin tehty, siinä ei oltu liiemmin dramatisoitu mitään. Vanhempien haastattelut olivat yksinkertaisesti karua faktaa. Oikeita tunteita.
Kamala fiilis tuli tietysti siitä, että maailma on välillä niin paska paikka olla ja elää, että joku katsoo oikeudekseen tehdä toiselle pahaa, ja vielä lapselle.
Toisekseen hävetti. Hävetti, että minä edes viitsin nitistä että on huono olla. Totta kai kaikki on suhteellista. Minullakin on oikeus kökköön fiilikseen ilman syytä, mutta eilisen dokkarin jälkeen alkoi tuntua siltä, että itsellä on asiat oikeasti hyvin. Niin kuin onkin.
Mietiskelin illalla elämän ja maailman epäoikeudenmukaisuutta.
Rakkauteen kuuluu aina menettämisenpelkoa, mutta itsellä se menee välillä suhteettomiin mittakaavoihin (syytän taas lapsuudenaikaisia traumoja:)).


Omat lapset ovat tietysti ne, jotka merkkaavat eniten. Joiden menettäminen tappaisi itsessäni jotakin, ihan varmasti. Minulta ei ole koskaan kuollut ketään todella läheistä ihmistä (muilla tavoin olen kyllä menettänyt ihmisiä), joten ehkä siksikin mietin koska on "vuoroni". *huokaus*
Tiedän, että ei nämäkään ajatukset taas ihan perussettiä ole, vai ovatko?

Kuinka paljon te mietitte/pelkäätte menettämistä?

Toisaalta, kun tiedän että menetettävää on, yritän entistä enemmän arvostaa niitä asioita jotka on hyvin. 

"There is Life in every breath" -Algren in Last Samurai


(Katsoin eilen myös Viimeisen Samurain. :) Oli parempi kuin muistin. Tuli ehkä tirautettua vähän kyyneliäkin! :))

Päivitys.

Blogistanialaiset ystäväni.
Tuossa jokin aika sitten yhtenä aamuna heräsin. (Todella yllättävää muuten...)
Avasin silmät ja tajusin samantien, että en oikeastaan halua herätä. Käänsin kylkeä, mutta en saanut unta. Ryömin ylös sängystä katsomaan kelloa. 12.45.
Ihme, etten saanut unta...

Fiilis on joka kerta sama. Vähän kuin vanha, tuttu ystävä tulisi vierailulle. Tuttu ja turvallinen. Tiedän, mitä tuleman pitää. En koskaan osaa ennustaa, kuinka pitkään vierailu kestää sillä kertaa.
Ahdistaa. Päivät kulkevat ohitse vailla merkitystä. Tekisi mieli itkeä, muttei pysty. Paniikkikohtauksia. Aamulla (tai päivällä) en halua herätä. Koko päivän odotan vain, että tulee ilta ja pääsen nukkumaan taas.


Yleensä tämä alkaa huhti-toukokuussa, kun aurinko alkaa paistaa ja kevät tekee kovin tuloaan. Silloin haluan vain maata pimeässä. Valo ahdistaa.
Tiedän kyllä syyn siihen, että tänä vuonna ollaan näinkin ajoissa näissä tunnelmissa. Tämä oli odotettavissa.

Joten. Nyt ei muuta, kuin odotellaan. Annetaan päivien ja viikkojen kulua. Yleensä nämä fiilikset kestävät kerrallaan kahdesta viikosta pariin kuukauteen.
En ole enää vuosiin jaksanut huolestua. Tiedän tämän olevan ohimenevää. Juuri silloin, kun alkaa tuntua ettei enää kestä, niin alkaa helpottamaan.

Ei muuta, kuin odottelemaan että elämään palaavat muutkin värit kuin harmaan eri sävyt.

V niinkuin Väsymys, L niinkuin Laiskuus.

Kamala väsymys. Koko ajan. Ehkä joulu sittenkin verotti omansa, vaikka luulin olleeni aika stressitön.
Illalla odotan suorastaan, että pääsen nukkumaan. Yritän joka ilta lukea joululahjaksi saamaani Riikka Pulkkisen Totta-kirjaa, mutta en pääse kovinkaan pitkälle, kun jo simahdan. Ärsyttää oikein.

Pojilla on viimeinen joululomaviikko menossa, mutta tänään olin laiska. En jaksanut lähteä ulkoilemaan (jos koiran lenkkeilytystä ei lasketa), enkä tehdä oikein mitään. Olin vain koko päivän kateellinen koirallemme, joka käpertyi sohvan nurkkaan tyynyn kanssa nukkumaan...säälittävää. Ei siis koiran nukkuminen vaan minun kadehtimiseni...

 Yritin häiritä sen unia kuvaamisella. Ei paljoa auttanut. Käänsi mokoma kylkeään ja jatkoi unia...

 Kuvasin myös patiollamme olevaa lyhtyä. En jaksanut pakata lapsia mukaan kuvausretkelle. Harkitsin sitä kyllä, mutta ei. Tänään ei pystynyt.

Illalla tein sentään ruokaa. Sekin oli aika nopeaa ja helppoa tänään. Valkosipulikanaa ja nuudeleita. Pari parsakaalin nuppua sekaan.

Huomenna. Aion ryhdistäytyä ja toivon, että sääherra tulee sen verran vastaan, että pakkanenkin voisi laskea muutaman asteen? Pliis?

Nöyrimmin teidän, Nti Korento.

Uuden vuoden vastaanotto

Iltaa. Eilen tuli vietettyä uuden vuoden vaihtumista aikuisseurassa ystävien/tuttavien kanssa. Ilta sujui ihanasti  hyvien syömisten ja juomistenkin merkeissä.

Alkudrinksu.

Loppu!!

Ruokaa!!

Illan parasta musiikkia!!

Pohjat.

Täällä päässä on nyt aivotoiminta sen verran kohmeessa, että syvemmät mietinnät on parempi jättää myöhempiin ajankohtiin...ei sitä näemmä illanvietoistakaan selviä, niin kuin ennen...*huokaus*

Pitemmittä puheitta, Hyvää yötä. :)